GML Matting

MSU Graphics and Media Lab. on yritys joka perustettiin 1999 osana tietokonetieteen laitosta Moskovan valtiollisessa Yliopistossa. Laboratorion johtajana toimii Yuri.M. Bayakovsky. MSU kehittelee ja tutkii monia tietokonegraafisia osa-alueita sovelluksineen mukaanlukien tietokonegrafiikan, koneellisen näön, kuvankäsittelyn ja videoprosessoinnin.

Yhtenä MSU:n projektina on ollut kuvan syväämiseen liittyvät ohjelmistot. (Syväämisellä tarkoitetaan tekniikkaa jossa kohde irroitetaan taustasta ja istutetaan johonkin toisen paikkaan.) Samaa tekniikkaa voidaan soveltaa sekä still- että videokuvaan. MSU on kehittänyt ohjelmiston nimeltä GML Matting. Se toimii joko Corel Paint Shop Pron taikka Adoben Phtoshopin plug in -tyylisenä apuohjelmana.

Kaupallisella puolella ammattikäytössä tunnetuin vastaava ohjelmisto on Corelin KnockOut 2 (n. 100 US$). Kaupalliset ohjelmat ohjelmat tarjoavat monipuoliset lähtökohdat syväämiseen, mutta saattavat tuntua alkuun todella hankalilta käyttää. Siinä mielessä ilmainen GML Matting on todellakin positiivinen poikkeus. Se on harvinaisen yksinkertainen ja helppokäyttöinen. Syvättävä kohde tussataan reunoilta ja maalataan keskeltä. Matte -toiminto erottelee kohteen irti taustasta automaattisesti ja jäljelle jäävät yksityiskohdat voi viimeistellä tasojen viimeistelyyn tarkoitetuilla kynillä. Ok napista kohde irtoaa taustasta läpinäkyvälle tasolle, josta se voidaan helposti siirtää halutun pohjan päälle heti taikka myöhemmin.

Nämä valmiit syväysohjelmat toimivat parhaiten silloin kuin puhutaan tasavärisestä taustasta jossa ei ole paljon samoja värejä kuin kohteessa itsessään. Kun taustassa on useampaa eri sävyä alkaa yleensä ongelmat. Kohteen irroittamisen hienosäätöön saattaa kulua helposti tuntikausia.

Parhaimmillaan nämä automaattitoiminteiset syväysohjelmistot ovat sellaisissa paikoissa missä on paljon ohutta irtotavaraa kuten untuvaa, hiuksia, puiden lehtiä yms. tasavärisellä ja kohteen väristä poikkeavalla pohjalla. Muut osat voi syvätä hyvin käsinkin jos tarkkuutta vaaditaan vähemmän ja pinnat ovat kohtuullisen yksinkertaisia. "Point to point" -tyylinen lasso sekä magneettinen lasso ovat hyviä työkaluja silloin kun suurennos on tarpeeksi lähellä irtileikattavaa reunaa.

Kaiken syväystyöskentelyn helpottamiseksi kannattaa jo etukäteen miettiä chroma-key järjestelyjen tekemistä ennen valokuvaamisen aloittamista. Mitä vähemmän taustassa on samoja sävyjä kuin kohteessa, sen parempi lopputuloksen kannalta. Myös tasaisesti valaistu, varjoton tausta irtoaa tällöin huomattavasti pienemmällä vaivalla.

GML Matting

t. Hannu

Easton Chang

Australialainen New South Walesissa asuva Easton Chang on kuvannut autoja vasta pari vuotta. Vielä muutama vuosi siten kaveri treenasi pokkaridigeillä, nyt kalusto on vaihtunut tyystin ja asiakkaina hänellä on jo todella isoja firmoja. Easton ei kuvaa mitään muita kohteita kuin autoja, joten se varmaan osaltaan selittääkin miehen nopean kehittymisen yhdeksi tunnetuimmista autokuvaamiseen keskittyvistä nimistä Ausseissa.

Eastonin referenssilista on jo nyt pitkä kuin nälkävuosi. Asiakkaina jo mm. Audi, Mazda, Toyo Tires, Wheels, Motor, Car and Driver, Autosalon, Street Machine, The Golf+, Import Racer, S3 ja Speed magazines- lehdet. Näistä Toyo Tiresin mainoksia Eastonin ottamina on näkynyt meidän Suomenkin lehdistössä.

Kalustostaan Easton mainitsee vain käyttävänsä "digimediumia" 16.7 megan resoluutiolla. Portfoliosta Eastonilla löytyy n. 60 todella tasokasta kuvaa. Kuvista päätellen Easton on kehittänyt itse jonkinlaisen Move 'n Shootin kaltaisen telineen kameralleen. Asiasta mies vaikenee täysin sitä häneltä kysyttäessä, luonnollisesti. Kameran autoon kiinnittämiseen löytyy joitain esimerkkejä myös Kurt Jonesin sivuilta.

www.eastonchang.com

t. Hannu

Celebrating Ability

Nopasen Vesku on vähän jäävi puhumaan omasta ensimmäisestä valokuvanäyttelystään joten otan näppäimistön tässä vaiheessa kouraani ja esitän nöyrimmän pyyntöni. Jos joku Teistä lukijoista tietää hyvän paikan missä voisi järjestää valokuvanäyttelyn Dysmeliaa koskien niin informoikaahan meitä mahdollisimman pikaisesti.

Vesku on tehnyt todella upeita kuvia Dysmeliasta, vammasta jonka syntyperää ei tarkalleen ottaen tiedetä. Dysmelialla tarkoitetaan synnynnäisiä raajojen epämuodostumia.

Vammaisuuden aste vaihtelee vaurion laajuudesta riippuen: vamma voi olla vain yhden sormen epämuodostuma, mutta se voi olla myös molemminpuolinen ylä- ja alaraajapuutos. Usein käsi on epämuodostunut tai käsivarresta puuttuu osa. Ihmiset kokevat vammansa hyvin eri tavalla, vaikka vamman vaikeusaste olisikin sama. Suomessa syntyy vuosittain 60-80 lasta, joilla on dysmelia. Yleensä kyseessä on pieni epämuodostuma, vaikeita raajapuutoksia on vain muutamalla lapsella.

Näyttelyn on nyt alkuun sponssannut Satama. (www.satama.com) ja sen ensiesiintyminen on ArtSpacessa jonka webbi-ilmentymä on artspace.satama.com . Näyttely on tuolla ArtSpacen tilassa tammikuun alkuun jonka jälkeen sille on tarkoitus etsiä uusi paikka. ArtSpace ei valitettavasti ole julkinen paikka.

Seuraavasta paikasta on aloitettu Invalidiliiton Harvinaiset -yksikön kanssa keskustelut mutta olisi jopa suotavaa jos tulisi paljonkin tarjouksia paikoista jonne näyttelyn voisi viedä. Sellaisia julkisia paikkoja mihin muutkin pääsisivät rauhassa tutustumaan kuviin. Isoimmat vedokset näyttelyssä ovat kokoluokkaa 40x40 cm.

Näyttelyn voi toki katsoa läpi netissäkin: Celebrating Ability

t. Hannu

Maisemakuvaus (Osa 1.)

Ovela juttu. Moni ei varmaan ole tullut ajatelleeksi tätä seuraavaa niin kovin syvällisesti. Useat kameranvalmistajat toimittavat kameroidensa mukana sellaisen pienen lätkän millä tähtäin peitetään ettei kameraan vuoda prisman kautta takaapäin valoa valotuksen aikana. Maisemakuvauksessa kun kamera on jalustalla ja kuva on jo sävelletty niin turhaahan se on siinä vaiheessa enää niin katsella siitä etsimestä läpi, pidemmillä ajoilla peilikin kun tuppaa olemaan kiinni, niin eihän sieltä mitään läpi enää näe.

Ne lätkät eivät vain ole ihan mitään turhan pantteja. Maisemakuvauksessa kannattaa yleensä himmentää aika reippaasti, itse käytän miltei aina aukkoa 16. Syväterävyyspalkki hyperfokaalisesti tarkennettuna alkaa tällöin ihan kameran edestä ja jatkuu äärettömään, joten lähes kaikki mitä kuvasta löytyy on terävyysalueen sisäpuolella. Jos tutkaillaan sitä miltä aukko näyttää objektiivin etupuolen läpi tuolla asetuksella kurkistamalla objektiivin sisälle niin eihän se yleensä mikään järjettömän iso ole fyysisesti. Sellainen pieni reikä josta valo nippa-nappa menee läpi kennolle taikka filmitasolle. Lisäksi kun käytetään suotimia, kuten puoliharmaata, kokoharmaata taikka polarisaattoria tilanne heikkenee entisestään. Onkin nimenomaan syytä miettiä takaosan etsinreiän kokoa tässä vaiheessa suhteessa objektiivin himmennettyyn aukkoon plus mahdollisesti käytettyihin suotimiin.

Tein tässä yhtenä päivänä erään pienen käytännön testin Av ohjelmalla, pidän yleensä kameraa keskustapainotteisessa mittausasennossa kun otan maisemakuvia. (Kompensoin tarvittaessa manuaalilla.) Peukalon vieminen etsinaukon eteen aiheutti aivan valtavan eron kameran mittausjärjestelmässä. Kokeile joskus vaikka itse jos et usko, valotusmittari heiluu kuin hullu. Jos etsinaukkoa ei olisi peukalolla tms. peittänyt, kameran takaa sisäänvuotanut valo olisi sotkenut täydellisesti valotuksen alivalotamalla sen todelliseen kohteesen nähden. Ja mitähän kaikkea muutakin mukavaa sieltä takaata olisi kennolle prisman kautta piirtynyt ilman tähystimen peittämistä?

t. Hannu

Asiaa puoliharmaasuotimista (Osa 2.)

Kuten aiemmassa artikkelissa totesin puoliharmaasuotimessa sitä potkua saa olla riittävästi. Valitsisiko ND2:n, ND4:n vai ND8:n? Ja millaisella häivytyksellä? Parempi että maisemakuvaajan kameralaukusta löytyy nippu puoliharmaasuotimia vähän joka lähtöön. Välillä on todella pilvistä, joskus sitten puolipilvistä ja kaikista vaikeinta on silloin kun auringonvalo tulee alhaalta ja ilman mitään pilviverhoa. Paras keli kuvata miedoilla suotimilla on pilvisellä kelillä. Auringonlaskuissa kannattaa olla hyvin tarkkana paljonko valoa tulee ylipäätään pilviverhon läpi ja valita suodin myös sen mukaisesti. Voi jopa olla että suodinta voi joutua vaihtamaan kesken kuvauksen.

Suorassa vastavalossa kontrastierojen tasaaminen on ylivoimaisesti hankalinta. Silloin flaretkin ovat lähes aina läsnä ja riski auringonvalon leikkaantumiseen on suurin.

Kannattaa aloittaa kuvaaminen sillä että tarkistaa että kaikki optiset pinnat ovat puhtaat. Ekana etulinssi tietenkin. Puoliharmaasuodin on syytä tutkia myös huolella molemmilta puolilta. Kaikki epäpuhtaudet ovat omiaan luomaan kaikkea ilkeää kuva-alalle mikä saattaa olla myöhemmin työlästä poistaa kuvankäsittelyohjelmissa. Mikrokuituliina on kova sana maisemakuvaajan repussa. Jos mennään lisäksi merenrantaan kuvaamaan saattaa välillä pärskähtää oikein kunnollakin. Silloin on hyvä että on jotain millä etummaisen suotimen saa nopeasti pyyhittyä kuivaksi/puhtaaksi. Taskussa mikrokuituliinaa ei kuitenkaan kannata säilyttää kuvauksen aikana, koska sieltä saattaa mukana tulla esim. hiekkaa taikka muita partikkeleita, jotka ovat sitten putsaamisessa mukana naarmuttamassa filtteriä tai jopa etulinssiä.

Olen itse erittäin tykästynyt käyttämään pyöröpolarisaatiofilttereitä puoliharmaasuotimien kanssa. Edut ovat joskus täysin kiistattomat. Heijastavissa pinnoissa voidaan valita halutaanko kiiltoja joko lisää vai kokonaan pois. Pyöröpolarisaattorin etuihin kuuluu myös se että sillä on välillä tapana tiukentaa värejä. Ongelmana on vain se että miten nämä kaksi filtteriä lisätään kivuitta objektiivin eteen. Ratkaisuja löytyy ainakin ranskalaiselta Cokinilta, jonka telineeseen saadaan pyöröpolarisaattorin lisäksi kaksi muutakin suodinta tarvittaessa yhdellä kertaa kiinni.

Cokinin pyöröpolaa on helppo pyörittää yhdellä sormella telineessäkin, koska sen reunassa on toimiva karkea hammastus. Tähtäimestä katselemalla näkee mihin kohtaan paras vaikutusalue tulee. Cokinin pyöröpola ei ole edes mitenkään erityisen kallis. Telefoto myy niitä Mariankadulla suhteellisen huokealla.

Ongelmia saattaa kuitenkin tulla siinä vaiheessa kun kysymyksessä on täyskenno ja ultralaajakulmainen linssi. Vinjetointi ei ole enää siinä vaiheessa pelkää pelkoa vaan kulmiin saattaa muodostua jo mustat läikätkin ja jopa telineen etureuna voi näkyä kuvassa. Silloin Cokin P-sarjan lisäksi löytyy nykyään jo Z-Pro ja X-Pro sarjaa. Z-Pro sarja pelaa slr, medium ja jopa laakafilmikameroissa. Sen erikoisuutena on täydellinen modifioitavuus tarpeiden mukaan jos etuosa alkaa vinjetoimaan voidaan telinettä purkaa pienempiin osiin taikka vaikkapa kääntää ympäri. X-Pro on jo sitten isompiin ammattisovelluksiin tarkoitettu järjestelmä. Pokkariharrastajiakaan ei ole unohdettu Cokinin A-sarjan saa jalustaruuvikiinnitykseen kiinni ja näin ollen toimimaan vaikka veden alla. Lisäksi löytyy mageneettikiinnityksiä videokamerakäyttöön, mutta ei niistä tässä sen enempää.

Ekasssa artikkelissa oli puhetta myös näistä ruuvattavista puoliharmaasuodin malleista. Niihin liittyy oma hyvät ja huonot puolensa. Hyvänä puolena mainittakoot se etteivät ne tarvitse mitään erityisiä telineitä taikka soviterenkaita. Sen kun ruuvaa kiinni ja alkaa kuvaamaan. Mutta! Ruuvattavalla suotimella olet häivysalueen kanssa täydellisesti jumissa koska sitä ei pysty säätämään yhtään mitenkään. Se on vaan siinä missä se on. No tietty pyörittämään pystyy mutta harvoin siitä on mitään iloa kun horisontti ei pyöri mukana. Ainoa tapa vaikuttaa on muuttamalla rajausta. Taikka vaihtaa suodin kokonaan toiseen jossa häivytys alkaa eri kohdasta. Ei tunnu kovin mielekkäältä, eihän?

Telinetyyppisissä suotimissa tilanne on täysin erilainen sillä parin sentin siirroilla saadaan jo lähes ihmeitä aikaiseksi. Lisäksi jotkut valmistajat kuten Cokin ja Singh-Ray ovat huomioineet vaativan maisemakuvaajan toiveet lisäämällä suotimien korkeutta edelleen, jolloin pelivaraa on jo lähes loputtomasti jopa P-sarjassa.

Cokin
Singh-Ray
Lee Filters

t. Hannu

DIY eli tee se itse

Onneksi on olemassa ihmisiä ja nettisivustoja joissa otetaan pienelläkin budjetilla harrastuksensa aloittelevan kuvaajan tarpeita paremmin huomioon.

Diyphotography.netin sivuilta löytyy paljon mielenkiintoista asiaa todella matalalla budjetilla alkuun halajaville harrastajille. Onneksi on olemassa esim. PVC putki. Siitä saa aikaiseksi paljon käyttökelpoista tarviketta esimerkiksi studiossa touhuaville kuvaajille.

www.diyphotography.net

t. Hannu

Studiovalaisu (Osa 5.)

Yläsävykuva eli "High-Key" on hyvin yleisesti käytetty studiokuvaamisen muoto. Esimerkissä tarkoituksena on puhkaista kaikki taustan yksityiskohdat ylivalotuksella. Idea on siinä että kuvattava kohde irtoaa täydellisesti vaaleasta taustasta. Tämä on todella vaativa studiokuvauksen muoto ja saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia ja turhautumista alkuun. Kun hoksaa tämän valaisutyylin tärkeimmät nyanssit alkaa homma kuitenkin pikkuhiljaa sujumaan ihan rutiniillakin. Harjoitus tekee mestarin.

Hommaan tarvitaan mahdollisimman puhdas valkoinen taustakartonki. Muista että studiossa kävellään aina vain puhtailla kengillä taustafondin päällä jos edes niilläkään. Aikamoinen kuluerä repiä aina uutta paperia rullasta kun vanha on likaantunut likaisten kenkien takia. Puhdas fondi helpottaa myös jälkikäsittelyä koska photariin jää paljon vähemmän siivottavaa kuvaamisen jälken. Tämä koskee toki vain jos vedetään kokovartalokuvia.

High-key kuvassa tausta ylivalotetaan riittävästi niin että siitä katoaa kaikki pintarakenne. Kuvassa taustan osalta tulee näkyä pelkkää valkoista. Sinertävät läikät kertovat siitä että valoa ei tule tarpeeksi taikka harvemmin sitä että taustafondi on jostain kohdasta mutkalla. Koska fondille ammuttava valo tulee niin kovaa on mallin sivut ja selkä syytä suojata vuodoilta maskein ja riittävällä etäisyydellä taustasta. Muutoin taustan ylivalottunut pinta heijastuu mallin takaosaan ja alkaa polttamaan pintoja puhki. Toimiva keino on käyttää omilla standeillä olevia lavasteseiniä. Väliseinässä voi mallin puoleinen pinta olla vaalea mutta se lisää riskiä taustan vuotamiseen mallin sivuille ja takapintoihin. Mattamustan värinen pinta on suositeltavampi, koska yleisvalaisua on silloin paljon helpompaa hallinta.

Päävalona voidaan käyttää melkein mitä tahansa heijastinta. Sontsa, softari taikka rengassalama, riippuu mitä halutaan saavuttaa. Pihditkin toimii mainiosti. Etualan valaisussa kokovartalokuvissa tulee kuitenkin huomioida se että vaikka tausta meneekin puhki, niin mallin etupuoli jalkojen osalta jää aina yleensä taustalle kyykkyyn varsikin kuvissa missä malli seisoo fondin päällä. Onkin viisasta lisätä sinne alas joku pienempi pehmeästi hajottava spotti ettei alakerta ala sinertämään kuvassa, jälleen vähemmän askartelua jälkikäteen photarissa. Väliseinistä saattaa jäädä myös ilkeät varjot ilman lisäfilliä, koska valoa tulee alas myös taustan kautta ja väliseinät ovat siinä edessä varjoja luomassa.

Taustaa kannattaa heti ylivalottaa tarpeeksi, parikin aukkoa päävaloon nähden yli saattaa joskus tuntua riitämättömältä. Jos vaan mahdollista niin kannattaa tarkistaa valotuksen lopputulos isommalta näytöltä esim. läppäristä. Jos valo vuotaa mallin pinnoille, niin mallia vaan kauemmaksi taustasta ja tarkempaa valojen suuntailua fondiin päin. Verkoilla softareissa estetään paremmin valon sivuvuotoja. Myös väliseinien asento merkitsee paljon.

Taustan kova valo voi myös aiheuttaa ongelmia kamerateknisesti. Voimakas vastavalo saattaa heikentää koko kuva-alan ja etualankin kontrastia. Sen takia taustan valotus on hyvä olla yli, mutta sopivasti. Kontrastin heikkenemistä voi onneksi kyllä korjata jälkikäteenkin photarissa. Tarpeeksi pitkästä vastavalosuojasta saattaa olla myös jonkinlaista apua. Varo ettei mikään suora valonlähde tule suoraan kameraa kohti, ellet halua käyttää sitä nimenomaan efektinä. Kuvan huntuuminen on high-key kuvassa yleistä mutta epätoivottua.

Malli: Päivi

t. Hannu

Studiovalaisu (Osa 4.)

Otetaan tällä kertaa esimerkkinä se kaikista perinteisin elokuvapostereissa ja tietyn kategorian meikkimainoskuvissa käytetty valaisumalli. Mallin etuala voidaan valaista oman maun mukaan edellä läpikäytyjen mallien mukaisesti. Kasvojen varjoja voidaan poistaa pihtivaloilla taikka käyttää Rembrantin kolmiota, riippuen siitä mitä kuvassa haluataan ajaa takaa. Onko mallina mies vaiko nainen? Kuinka paljon karaktööriin halutaan panostaa, halutaanko persoonalle antaa enemmän särmikkyyttä vaiko luoda pehmeämpää imagoa. Tähän settiin tarvitaan yleensä kolme-neljä valaisupäätä, pari kapeammalla valaisukiilalla varustettua heijastinkupua, yksi softari taikka sontsa. Sivut voidaan brennata myös stripeillä.

Jenkkiläistyylisessä mainoskuvassa poskien/hahmon reunojen yliampumisella luodaan kovempi tunnelma. Meikkikuvassa taas idea on päinvastainen vaikka valaisumalli on perusteiltaan sama. Meikkikuvassa taustaa avataan yleensä raikkain sävyin ja kuvan yleisilme on valoisa. Leffaposterissa taas haetaan erilaista rankempaa fiilistä. Tausta jätetään tummemmaksi ja sinne on helppoa upottaa grafiikka taikka esim. toimintakohtauksia elokuvasta. Jossain tapauksissa posteri täytetään muilla vastaavasti valaistuilla elokuvassa näyttelevillä hahmoilla. Mistään uudesta valaisujutusta ei tässä ole kuitenkaan kysymys. Ideaa on käytetty vuosikymmeniä niin Bollywoodissa kuin Hollywoodissakin.

Tässä kyseisessä esimerkissä mallin sivut ylivalotetaan tarkoituksella. Keinoja on monia, edullisin tapa on käyttää avonaisia päitä tarpeeksi jyrkällä heijastimella vastakkaisen valon aiheuttaman kontrastin heikkenemisen välttämiseksi. Grideistä voi olla apua. Kannattaa myös tarkistaa että vastavalosuoja on riittävä sillä vastavalona paukkuva voimakas studiostrobo saattaa jättää ikävän hunnutuksen lopputulokseen.

Jos sivuilla ei olisi valoja ollenkaan jäisi mallin muodot hyvin yksiulotteiseksi. Polttamalla reunat kuvaan luodaan syvyyttä ja tunnelmaa. Aloittelevan kuvaajan mielestä puhkipalanut kohta on kuvassa aina virhe. Tässä tapauksessa sitä puhkipalamista nimenomaan haetaan. Kysymys on valaisutyylistä, voidaan puhua jopa trendistä, ei oppikirjojen kirjaimellisesta "toi kohta on puhki ja kuva pilalla" väitteestä.

Etuala kannattaa valottaa oikein, ehkä pikkasen ali jos kysymyksessä on muuviposterin tyylinen potretti. Jos taas tehdään meikkikuvaa kannattaa kasvot mitata tarkemmin. Pieni ylivalotus saattaa toimia jopa ihan mukavasti. Sivustan valot eli ns. Kickerit pitää ampua kovaa. Vähintään kaksi aukkoa yli etualan. Riippuen etäisyydestä mitä käytetään ja kuinka paljon sivuvalojen annetaan vuotaa eri paikkoihin. Kokeilemalla selviää mikä teho toimii parhaiten. Liian löysä poltto saattaa kuitenkin viedä koko idealta pohjan.

Malli: Tiina Häkämies

t. Hannu

P.S esimerkkikuvan kickerit tulivat nyt hieman liian jyrkästi kameraan päin, pienellä käännöllä keskemmälle kuva onnistuu paremmin.

Studiovalaisu (Osa 3.)

Minulla on yleisimmin muotokuvauksissa käytössä kaksi vakioitua tapaa tehdä muotokuva jossa valaistus on pehmeä muotoileva valaistus. Toinen on hyvin vanha ja toimiva tapa valaista muotokuva ja toinen sen variantti. Tämä jokaisen ammattikuvaajan vakioitu muotokuvavalaistus on nopea toteuttaa ja takuuvarma tapa saada hyvä perusmuotokuva aikaiseksi ilman suuria suunnitelmia miten valaisisi kuvattavan henkilön. Perusmuotokuvaan tarvitaan kolme tasovalaisinta ja yksi snootti. Tasovalaisimista kahta käytetään taustan valaisuun joka tarkoitusta varten on hyvin tasainen. Erityisesti miljöössä kuvatessa tasainen taustan valaisu estää taustan hyppimisen silmille. Kova jyrkillä varjoilla tapahtuva valaisu varastaa kuvaa katsovalta henkilöltä kaiken huomion vaikka pääkohde on muotokuvassa oleva henkilö. Päävalo tuotetaan isolla tasovalolla suht korkealta kuvaajan oikealta puolelta jolla pyritään saamaan kuvattavan kasvonmuodot esille sillä varjon puolelle (kuvaajan vasemmalle puolelle) pyritään saamaan kasvoihin Rembrandtin kolmiona tunnettava kolmiomainen valon ja varjon tuottama muoto joka syntyy kun nenä muodostaa varjon osaan kasvojen alueelle. Mitä raaempaa valoa käytetään sitä jyrkempi sävyalaltaa siitä muodosta tulee.

Useimmat kuvaajat välttävät käyttämästä kovaa valoa ja käyttävät siksi softboxia muodostaakseen mielyttävämmän varjoalueen. Neljänteen valaisimeen on sitten kiinnitetty snootti joka sitten muodostaa hiusvalon jolla hiuksiin haetaan muotoa ja kirkkaampi alue jolloin se näyttää hyvältä. Tätä klassista valaistustapaa opettaa jokainen ammattikuvaaja aina koska se on hyvin olennainen kuvaajan työhön. Tekniikka ei petä pro-työssä oikeastaan koskaan vaan se toimii melkein aina. Kaljuun ihmiseen ei tietenkään kannata käyttää sitä hiusvaloa ja kaljuihin ihmisiin ja ihmisiin jotka haluavat käyttää hattua niin näihin kuvauskohteisiin käytetään tuota varianttia jossa hiusvalon asemata käytetäänkin neljäs valo pehmentämään varjoalueita. Tämä neljäs valo joka edellisessä kuvausvinkissä oli hiusvalona on nyt sitten kuvattavan toisella sivulla ja tähän käytetään tasovalaisimeen asennettavaa gridiä ohjaamaan valoa. Erityisesti hattua käyttävät ihmiset saavat jyrkän varjon kasvoihin koska hatun lierit tulevat usein hyvin etäälle nenääkin pidemmälle. Gridillä varustettu tasovalaisin siis vain pehmentää varjoaluetta ja se on teholtaan 1 - 1½ aukkoarvoa heikompi kuin yläviistosta edestä tuleva valo. Jotkut kritisoivat ekassa esimerkissä sitä, että miksi hiusvalo tulee samalta puolelta kuin päävalo kameraan nähden niin nille sanon aina vastakysymyksen: Montako aurinkoa on meidän aurinkokunnassa ja sitä käytän muotokuvieni perustana samoin kuin kymmenet muut ammattikuvaajat kun jäljitelllään auringon tuottamaa valoa?

t. Pauli

Studiovalaisu (Osa 2.)

Jatketaan Hannun aloittamaa studiovalaistus-juttua ja otetaan tarkasteluun muutamia hyvin yleisesti käytössä olevaa tapaa valaista muotokuva jotka kuuluvat monen ammatikseen muotokuvia tekevän repertuaariin ja joilla saa varsin miellyttäviä lopputuloksia aikaiseksi.

Otetaanpa ensimmäiseksi hyvin klassinen tapa valaista tummaa taustaa vasten kuvattava muotokuva jossa tarkoituksena on saada henkilö erottumaan taustasta ja taustaan miellyttävä spottivalo. Tähän klassiseen valaistusmalliin tarvitaan luonnollisesti tumma taustakangas tai -kartonki, kolme välähdyspäätä joko voimaosaan kytkettyinä tai sitten erillisinä monoblokkeina. Kahdessa välähdyspäässä on käytössä tasovalaisimet ja yhdessä on snootti (kartiomainen välähdyspäähän liitettävä valonohjain). Päävalona käytetään viistosti ylhäältä alaspäin valaisevaa tasovaloa joka yleisimmin tulee kuvaajan oikealta puolelta (mikään ei estä päävalon tulemista myös vasemmalta puolelta). Lähinnä syynä oikealta tulevaan päävaloon on se, että luonnossa auringon valo tulee lännestä ja päätyy itään eli tavallisesti vasemmalta puolelta ja päätyy oikealle. Tähän mieltymykseen on syynä se, että ihmisiltä kun kysytään mistä suunnasta aurinko nousee ja laskee niin vastaus lähes aina on, että nousee vasemmalta ja päätyy oikealle. Tässä muotokuvavalaistus-tavassa asetetaan korkovaloksi myös tasovalo joka teholtaan on joko yhdestä kahteen aukkoon heikkotehoisempi riippuen siitä onko kuvattavana oleva henkilö vaaleisiin vai tummiin vaatteisiin pukeutuneena. Vaaleisiin pukeutuvalle henkilölle annetaan vähemmän valoa kuin tummiin pukeutuneelle. Vaatetuksessa kannattaa ottaa huomioon taustan sävy ja hiusten tummuus jotta oikeassa suhteessa saataisiin sopiva kontrasti miellyttävän lopputuloksen saamiseksi. Korkovalo suunnataan vastaavasti mallin takaa alhaaltapäin siihen suuntaan suunnattuna mistä päävalona oleva tasovalo valaisee. Taustaan suunnattava kolmas välähdyspää (snootti) suunnataan ylhältä alaviistoon ja tämä valo osuu vain taustakankaaseen. Valon teho snootissa yleensä on yksi aukkoarvo kirkkaampaa kuin päävalo jotta tummaan taustaan tulee miellyttävä spottivaikutelma. Valo on syytä mennä riittävän alas sillä mitä ylemmäs sen suuntaa sitä vähemmän spottivaikutus on silmiä hivelevä.

Toinen klassinen valaistustapa on varsinkin muotikuvissa hyvin käytetty tapa saada vaaleaan taustaan varjoton kuva. Tähän menetelmään tarvitaan kolme välähdyspäätä joista kaksi on tasovaloilla tuotettua ja yksi on tehokkaalla rengassalamalla tuotettua valoa. Temppu on hyvin yksinkertainen eli tasovaloilla valaistaan tausta molemmilta puolilta kuvattavana olevan henkilön takaa ja valon teho on usein vähintään samaa teholuokkaa kuin kuvauskohteeseen osuva rengassalamalla tuotettu valo on. Usein kokonaan valkoista taustaa kuvattaessa taustalle annetaan parikin aukkoarvoa tehokkaammin valoa kuin kuvauskohteena olevaan malliin osuu.

Nämä kaksi esillä ollutta valaistustapaa toimii myös tuotekuvauksissa joten niitä ei kannata käyttää pelkästään muotokuviin.

t. Pauli

Ps. Lisää valaistusvinkkejä tulossa myöhemmin....

Studiovalaisu (Osa 1.)

Minua on kyselty useasti opettaamaan studiovalaisua aloitteleville valokuvaajille ylioppilaskameroihin. Tällä hetkellä en millään pysty venymään opettajaksi Suomeen joten aloitamme nyt studiovalaisua koskevat artikkelisarjamme toiselta puolelta maapalloa kirjekursseina. Siinähän kärsitte. :-P

Tarkoituksena on havainnollistaa mahdollisimman yksinkertaisesti miten studiossa erilaisilla valaisumalleilla saadaan ammattimaista jälkeä aikaiseksi suhteellisen helposti ja kohtuullisen kustannustehokkaasti.

Oletamme että lukijoillamme ovat studiokuvaamisen perusalkeet hallinnassa. Oikea valotus pitää tuntea seka kuumavaloilla että salamalaitteilla. Samoin on syytä tuntea valotehon erojen vaikutukset kuvan syväepäterävyyteen epäsuoranaisesti valittujen aukkojen suhteen. Valojen säätäminen saattaa aluksi tuntua todella helpolta mutta ruokahalulla on tapana kasvaa syödessä ja tieto omasta osaamisesta saattaa muuttua nopeasti täysin päinvastaiseen suuntaan. Studiokuvaamisessa on triljoona erilaista temppua millä kuvattava kohde saadaan näyttämään vieläkin ja vieläkin paremmalle. Aina kun luulit tietäväsi kaiken studiokuvaamisesta, tuleekin kuva joka pudottaa jakkaralta monttu selällään. Studiokuvaamisessa oppiminen on yksi ikuinen oravanpyörä.


Kaupallisessa kuvaamisessa on hyvä tuntea muutama erittäin käytetty niksi jolla kuviin saadaan aikaiseksi peruslaatua. Se auttaa samalla valokuvaajaa tajuamaan eräitä valon käyttäytymisen perusteita. Aloitamme tällä kertaa ns. "pihtivaloista". Ei ehkä se kaikkein yksinkertaisin ja helpoin tapa valaista, mutta taatusti tehokas tietyn tyylisessä kasvopotrettien kuvaamisessa. Pihtivalolla tarkoitetaan sitä että kuvattava kohde on "pihtien" välissä. Pihdeillä tarkoitetaan studiossa kahta erillistä valonlähdettä.

Pihtivaloissa tarvitaan vähintään yksi suorakaiteen muotoinen iso softbox ja vastaavankokoinen reflektori. Kaksi samankokoista suorakaiteen muotoista softboxia toimii vielä aavistuksen verran paremmin koska valo voidaan jakaa vieläkin tasaisemmin koska lähteitä on silloin kaksi. (Heijastunut valohan ei ole koskaan yhtä tehokasta kuin valoa tuottavasta lähteestä tuleva valo. Tämä johtuu tehon heikkenemisestä joka etäisyyden myötä kasvaa tietenkin etäisyyden suhteessa.) Mikään ei tietenkään estä käyttämästä pihtivaloissa muitakin heijastimia kuin pelkästään softareita. Sateenvarjot käyvät tarkoitukseen ihan yhtä hyvin. Riippuu siitä mitä kuvassa ajetaan takaa. Vain mielikuvistus asettaa rajoituksensa heijastiminen valintojen suhteen.

Pihtivalon tavoitteena on saada mahdollisimman varjoton kasvoalue kuvaan. Silmien valonlähteistä aiheutuvat kiillot ovat tasaiset. Kaksi horisontaalista heijastumaa mallin silmissä on myös visuaalisesti huomiota herättävää. Kasvojen varjottomuus on varsinkin nuoria naismalleja käytettäessä yleisesti ottaen haluttu ominaisuus kuvassa. Leuan alle saadaan kuiten tarpeeksi muotoa, joten kuvastakin saadaan tapeeksi kolmiulotteinen varsin pienellä vaivalla.

Pihtivaloja voidaan asetella kuvattavan kohteen etupuolelle ylös ja alas taikka kohteen sivuille molemmin puolin. Esimerkkikuvista selviää parhaiten valon luonne ja käyttäytyminen tällä varsin yksinkertaisella rakenteella. Kuvaaminen kannattaa aloittaa tasatehoin välähdyspäissä. Jos toinen valoista jää vähän kyykkyyn etäisyydestä johtuen, voidaan sen tehoa aavistuksen verran korottaa. Suosittelen käyttämään portaattomasti säädettäviä assymetrisiä nuppeja parhaan ja tarkimman lopputuloksen saavuttamiseksi.

Optiikan suhteen kannattaa käyttää tämän tyylisessä kuvaamisessa hyvin ulottuvia pikkutelejä. Kasvot kannattaa rajata suhteellisen tiukasti jos haluaa valojen efektin paistavan paremmin mallin silmistä. Tärkeämpi seikka on kuitenkin se että jos taka-alaa ei ole valaistu mitenkään, tiukemmalla kasvorajauksella saadaan tämä informaatio kuvasta pois ja pärjätään huomattavasti yksinkertaisemmalla valaisukalustolla.

Malleina: Margus, Sofia Ikola ja Janette Hannusaari

t. Hannu

Dove Evolution

Tekniikan Maailmaan ja Vauhdin Maailmaan kuvaava Juha Kivekäs lähetti minulle erittäin mielenkiintoisen You Tube linkin siitä mitä tapahtuu studiokuvalle jota tullaan myöhemmin käyttämään parfyymi- taikka vaikkapa vähän vaatimattomammin jossain -missälie- saippuamainoksessa. Kaupallisessa kuvassa ei kuvauksen jälkeen mitään armoa tunneta, ei ainakaan kuvankäsittelyn suhteen. Kaikki keinot mitä vaan ikinä löytyy ovat täysin sallittuja. Kaikki on täyttä fuulaa.

Lopputuloksen pitää hipoa sietämättömän täydellistä ja yliluonnollisuutta kurotteleva kuvankäsittelytyö ratkaisee täysin sen volyymin millä tuotetta myydään loppukuluttajille eli esimerkiksi tässä tapauksessa yleisimmin nuorille naishenkilöille. Vaikka kaikki lopputuotteessa eli lehtien sivulla ilmestyvässä mainoksessa taikka kosmetiikkaosaston pahvitötterössä näyttää epäluonnollisen täydelliseltä, on todellakin syytä tuntea ne tosiseikat näiden hieman arvelluttavien mainoskuvien taustalla.

Valokuvaajan osa tässä tapauksessa mainoksen syntyyn on loppujen lopuksi sangen vaatimaton. Oikein valotettu ja perus lentokenttävalaistuksella rakennettu kasvopotretti yleensä riittää mainiosti. Aikamoinen osa kuvausbudjetin kokonaiskapasiteetista käytetään mallin laittamiseen kuntoon: lähinnä meikkaamiseen, hiusten ja vaatetuksen stailaamiseen. Mutta niinhän muoti- ja kauneuskuvissa yleensäkin tehdään, ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä.

Suurimman illuusion meikkimainoskuvassa kuitenkin muodostaa se aivan armoton tietokoneella tapahtuva jälkikäsittelytyö. Kauloja venytetään, silmiä suurennetaan, luodaan epätodellinen keinoiho tekstuuritasoin, kasvojen mittasuhteita muutellaan niin että jokainen yksityiskohta täyttää millimetrien tuhannesosien tarkkuudella tarkasti tietokonemallien avulla lasketut lähes yli-ihmilliset piirteet. Tietokoneella on helppoa luoda maskeja joissa kasvojenpiirteet jakautuvat täydellisesti kultaisen leikkauksen mukaan. Persoonallisuus voidaan mainospotretissa unohtaa koska tarkemmin ajatellen erehdyksiä ei voi edes syntyä kun kysymyksessä on matemaattisesti luotu keinotäydellisyys. Personallisuudelle muutenkin jätetään harvoin tilaa ellei kysymyksessä ole joku yleisesti erittäin tunnettu julkisuuden henkilö taikka supermalli. Ja silloinkin kuvat saavat Photoshopissa sangen rivoa kyytiä jos prioriteetit ovat "täydellisessä" mainoskuvassa ja niinhän ne yleensä aina ovatkin.

Nuorille vasta kehitysvaiheessa olevilla ihmisille luodaan sellaiset roolimallit joita ei todellisuudessa ole koskaan ollut edes olemassakaan. Kun ulkonäköön asetetut paineet kovenevat vielä päivä päivältä, voi heikon itsetunnon kanssa painivien ihmisten olla todella vaikeaa pärjätä epätodellisten esikuviensa kanssa äärimmilleen vedetyssä kilpailuviettisessä maailmassa. Raha puhuu ja markkinointikoneistot luovat 100% valheellista fiktiota. Koko lystin tietenkin maksaa ostoskäyttäytymisellään se heikosta itsetunnosta kärsivä asiakas, kerta toisensa jälkeen. Nuorelle minäkuvaansa etsivälle puperteetti-ikäiselle ihmiselle sen sijaan nämä kuvat tarjoavat jotain aivan muuta. Jopa 70% 15-17 vuotiaista välttää ainakin osittain normaaleja päivittäisiä aktiviteetteja ylisuurien ulkonäköönsä kohdistuvien paineiden takia.

Dove Evolution ottaa kantaa nimenomaan tähän asiaan: www.campaignforrealbeauty.com Kuvankäsittelyn yleistyessä yleiset kauneusihanteet ovat muuttuneet epätodellisten keinoikonien palvonnaksi.

t. Hannu

Hovercam

Aiemmin blogissamme on ollut puhetta Move 'n Shootin yhteydessä siitä miten ammattimainen kuva automainokseen syntyy kun erikoisvalmisteinen kamerajalusta kiinnitettään auton alustaan ja näin ollen pystytään eliminoimaan tärinä, taikkapa autosta autoon kuvattaessa syntyvä kahden pisteen erilaisista liikenopeuksista syntyvä liike. Silloin kun kuvataan autosta autoon voidaan asioita korjata muutamilla eri keinoilla. Toista autoa voidaan joko hinata taikka synkronoida ajoneuvojen vauhdit esim. käyttämällä vakionopeudensäätimiä. Valovoimaisilla optiikoilla kuvattaessa saadaan valotusajat pidettyä hallinnassa hämärämmässäkin ja kuvista tulee tarpeeksi tarkkoja ammattikäyttöäkin ajatellen.

Joskus korkeampi kuvakulma on huomattavasti tehokkaampi jos ajatellaan esim. mainoksen visuaalisuutta. Ongelmaksi saattaa muodostua se että pisinkään jatkovarrella varustettu kamerateline laajakulmaisellakaan objektiivilla ei tuota haluttua tulosta. Korkeutta voidaankin vaatia enemmän kuin nykyisten kameratelineiden avulla pystytään edes saavuttamaan. Kun teline on vedetty pitkälle voi sen kantokyky ja alttius liikkeestä johtuvalle tärinälle kasvaa yleensä saavutettua hyötyä suuremmaksi. Samaten myös ne kuvakulmat mitä telineillä pystytään saavuttamaan ovat yleensä varsin rajalliset. Esimerkkinä korkealle auton katon päälle voi olla telineen kanssa erittäin hankalaa päästä.

Kun kuvausbudjetit ovat lähes rajattomat, on joskus viisainta käyttää helikopteria ilmakuvaukseen. Ongelmana on vain se että helikopteriajot voivat näytellä nopeasti suurinta roolia koko kuvausbudjetissa. Toinen ongelma voi piillä siinä että helikopteriajoissakin on tietyt rajoituksensa. Jos kuvataan ahtaissa paikoissa voi olla että 1:1 kokoisen helikopterin käyttäminen on suorastaan mahdotonta. Esimerkkeinä mm. tunnelit, sillat ja vaikkapa tiheä kasvillisuus.

Asiaan on olemassa ratkaisu. Brittiläinen, vuonna 1993 perustettu Hovercam on yritys joka markkinoi ratkaisuja vaativiin ilmakuvaustilanteisiin. Ilmakuvaukseen löytyy mm. perinteinen aito helikopteri paikkoihin joissa on tilaa lentää vapaasti. Hovercamin helikopteri on varustettu usealla erilaisella stedicam typpisellä laitteistolla jolla voidaan tehokkasti eliminoida kaikki ilmassa aiheutuva kameraan kohdistuva turbulenssi ja heiluminen.

Hovercamin helikopterin pienoismalli toimii samalla tavalla kuin oikea kopterikin mutta sillä erotuksella että sen käyttökustannukset ovat vain murto-osa oikean kopterin kuluista. Lisäksi minikopteri voidaan suunnitella pelkästään kuvauskäyttöön jolloin se voidaan modifioida täydellisesti toimimaan joko valokuvauksen, videokuvauksen taikka elokuvaamisen ehdoilla. Koska pienoismallit ovat pienempiä kuin aidot helikopterit, ovat ne myös paljon alttiimpia tärinälle ja ilmavirtauksille. Tämä ei kuitenkaan useimmiten ole mikään ongelma koska minikopteri voidaan myöskin varustaa tehokkailla gyroskoopeilla, jolloin ylimääräinen liikehdintä saadaan miltei täydellisesti eliminoitua. Lisäksi Hovercamilta löytyy perinteisiä stedicam kuvaushaarniskoja perinteiseen maassa tapahtuvaan kuvaamiseen. Vuokrahinnat pitävät sisällään usein myös kuvaajan joka osaa käyttää liivejä mahdollisimman tehokkaasti.

Hovercamin tarjoamat kamerat ovat lähinnä elokuvakäyttöön tarkoitettuja, mutta mikään ei estä käyttämästä 3 kennon videokameraa taikka ihan vaan perinteistä digijärkkäriäkään ilmakuvaamisessa. Firman videokameroissa on kauko-ohjaus jolloin zoomausta sekä iristä/aukkoa voidaan säätää maasta minikopetrin yhteydessä taikka suoraan kookkaammasta henkilökuljetukseen tarkoitetusta helikopterista käsin.

Hovercam tarjoaa myös sisätilakuvaamiseen 25 m3 helium täytteistä minikokoista ilmalaivaa. Kamera kiinnitetään ilmalaivan keskiakseliin ja kamerakiinnitys on tasapainotettu liäksi gyrolla. Laivaa ohjaillaan kahdella sähkömoottorilla ja sen kamarakiinnitykset ovat erikoisvalmisteiset. Lisäksi aluksen asentoa voidaan hienosäätää maasta käsin nylonnaruilla. Kuva-alaa voidaan pyörittää sivulle +/- 90 astetta ja alaspäin saman verran. Kallistuksiakin voidaan tehdä pienessä mittakaavassa. Erinomainen ratkaisu staattisempiin paikkoihin missä on paljon ihmisiä sillä laite on todella turvallinen käyttää. Vastaava ratkaisu Hovercamilta löytyy myös ulkokäyttöön. Helikoptereiden kanssa turvamääräykset ovat tiukkoja ja turvavälien on oltava riittävät. Silloin ilmalaiva puoltaa helposti paikkaansa korkeuksissa.

Hovercamin referenssilista on pitkä ja komea. Asiakkaina on lukuisia tunnettuja tuotantoyhtiöitä. Yhtenä tunnetuimmista tv sarjoista mainitakoot BBC:n Top Gear.

www.hovercam.com

t. Hannu

P.S Minikopterikuvaamiseen erikoistuneita yhtiöitä on maailmalla jonkin verran muitakin. Täällä Phuketissa ilmakuvaamisen radio-ohjatuilla helikoptereilla on erikoistunut HeliCam niminen yritys. Helicam kuvaa lähinnä paikallisia hotelleita printti- ja uusmediaan.

Juza Nature Photography

Voi veljet! "Toimivalla" internet yhteydellä varustetun huushollin löytäminen ulkomailla voi olla joskus todella hankalaa. Nykyinenkin tilanne voi olla vain väliaikainen, asuimme jo kuukauden luxus luokan kämpässä jossa piti olla nettiyhteys ja itse asiassa olikin mutta ko. palveluntarjoajalla oli jonkin sortin ongelmia javascripteissa joita betabloggerin asetukset kaipaavat. Tästäpä johtuen on on ollut omalla kohdallani kirjoittelun suhteen hyvn rauhallista E-H-H:n suhteen. No "lomalla" nyt on ollut aikaa valokuvata rauhassa ja pohdiskella mitä seuraavat jutut tulevat käsittelemään. Pyrin nyt jatkossa siihen että kerron mielenkiintoisia juttuja valokuvaamiseen liittyen taas miltei päivittäin, mikäli nykyiset nettiyhteydet vaan sen sallivat. Eipäs jaaritella yhteen sen enempää vaan käydään itse asiaan.

"Juza" on vuona 1985 Italiassa syntynyt kaveri joka kuvaa ammatikseen luontoa. Luonnon kuvaamisen hän on aloittanut vasta vuonna 1999 Nikon N60 filmikamerallaan. Aluksi harrastus liittyi pelkästään lajien taltioimiseen sellaisena kuin ne kuvaustilanteessa olivat mutta myöhemmin kuvaan on astunut myös kuvan sisällön laatuun liittyvien asioiden parantaminen. Nykyään Juza panostaa kaikkensa ammatimaisempaan rajaukseen ja kuvissa suuremman kolmiulotteisuuden saavuttamiseen. Juza mainitsee suurimpana inspiraationaan NPN:n, (Nature Photographers Network) erään maailman laajimmista nettikommuuneista joka on keskittynyt pelkästään luntokuvaamiseen. Juza toimii nykyisin kyseisellä sivustolla lintukuvagallerian moderaattorina.

Juzalla on myös Canon Pro Servicen jäsenyys mikä tarkoittaa sitä että hän on täysammattilainen mitä tulee luontokuvaukseen. Luonnollisesti tämä myös merkitsee sitä että miehen nykyinen kalusto koostuu pääsosin Canonin laitteista. Tämä ei tarkoita sitä että mies olisi fakkiutunut totaalisesti yhteen merkkiin vaan kavereiden Olympukset ja Nikonit ovat säännöllisesti kenttätesteissä aina kun siihen tarjotaan hänelle vaan mahdollisuus.

Se mikä Juzan nettisivuilla on parasta niin kaveri kertoo ihan auliisti mistä hyvät kuvat koostuvat, mitkä ovat ne tekniset salaisuudet laadukkaiden kuvien taustalla. Mikäs sen parempaa kuin kuunnella tämän nuoren ammattilaisen vinkkejä niin pääsee itsekin nopeammin sisälle kuvaamisen yksityiskohtaisempiin nyansseihin.

Juzan kuvat koristavat monen Italialaisen nettisivuston artikkeleita. Eikä printtimediakaan ole miehen töitä sivuuttanut. Kuvia löytyy lukemattomista Italialaisista luontoa käsittelevistä lehdistä. Yksi antoisimmista Juzan nettisivuilla olevista artikkelisarjoista liittyy kuitenkin juuri itse luonnon valokuvaamiseen. Neljään osaan jakautuvassa sarjassa keskitytään kalustoon, käytännön kuvaamiseen luonnossa, kuvien jälkityöstöön ja Juzan käyttämän laitteiston tarkempaan arviointiin sekä esittelyyn. Paljon mielenkiintoista asiaa useiden tuntien tutkiskeluun siis. Paljon tekniikkaa ja vielä enemmän todella laadukkaita luontokuvia.

t. Hannu

www.juzaphoto.com