Hyperfokaaliseen pisteeseen tarkentaminen...

Hyperfokaalisen etäisyyden konsepti on harvinaisen helppo tajuta. Tarkenna objektiivisi hyperfokaaliseen pisteeseen ja kaikki kohteet valokuvassasi ovat tarkkoja lähietäisyydeltä äärettömään. Tämä on hyvin yleinen käytäntö maisemakuvauksessa mutta silti hyvin monet ihmiset tarkentavat tietämättömyyttään suoraan äärettömään ja kuvista tulee tavattoman suttuisia lähietäisyydet huomioon ottaen. Digiaikakaudella kameravalmistajat ovat myös alkaneet jättämään ko. asian tuuliajolle. Harvasta objektiivista löytyy enää kunnollista ja järkevää etäisyystaulukkoa. Väli tarkennustaulukossa 1 metrin ja äärettömän välillä voi olla vain muutama hassu milli. Tarkenna sellaisen avulla nyt sitten viimeisen päälle. Ei ihme että välillä homma ei luonnistu.

Hyperfokaalinen piste ajatuksena herättää muutamia kysymyksiä. Mitkä optiikat soveltuvat parhaiten hyperfokaaliseen tarkentamiseen? Mikä on hyperfokaalinen tarkennuspiste minun objektiiveissani? Kuinka tarkennan oikein hyperfokaaliseen pisteeseen?

Normaalioptiikat (50mm) alaspäin laajakuvakulmaisiin (kroppikerroin sekä laajemmat formaatit kinariin suhteutettuina) ovat hyvä lähtökohta kun etsitään sopivia kandidaatteja hyperfokaalisen tarkennukseen. Näissä optikoissa on jo rakenteestaan johtuen hyvät hyperfokaaliset ominaisuudet varsinkin pieniä aukkoja käytettäessä. Esimerkiksi 28 millisen objektiivi himmennettynä aukolle 16 kinofilmiä vastaavassa formaatissa antaa hyperfokaaliseksi etäisyydeksi 1,65 metriä. Tällöin kaikki kohteet 83 sentistä äärettömään ovat tarkennusalueen sisällä. (Muistakaa aina kroppikertoimet laskuissanne.)

Teleputkia käytetään harvemmin kun halutaan suurempia syväterävyysalueita. Se johtuu siitä että hyperfokaalinen piste on varsin kaukana teleputkilla. Esimerkkinä 200 millisellä putkella aukolle 16 himmennettynä hyperfokaalinen piste onkin jo 82,5 metrin päässä. Kaikki 41,4 metristä eteenpäin äärettömään asti on tarkennusalueen sisällä. Tästä käy ilmi että 200 millinen putki ei ole kaikkein käyttökelpoisin jos halutaan että kohteet myös lähietäisyydellä ovat tarkkoja. Hyperfokaalista tarkentamista käytetäänkin enimmäkseen maisemakuvauksessa ja arkkitehtuurisessa kuvaamisessa.

Kuvaustilanteessa sommittelun, polttovälin- ja aukkovalinnan jälkeen voidaan alkaa paremmin perehtymään hyperfokaaliseen tarkentamiseen. Kun polttoväli ja haluttu aukko on tiedossa voidaan hyperfokaalinen tarkentaminen joko katsoa suoraan objektiivista taulukon avulla taikka luntata paperilta taikka taulukosta. Digissä on se hyvä puoli että tulos voidaan tarkistaa suurentamalla se LCD näytöllä. Kamerasta riippuen voi kuvaustilanteessa syväepäterävyysalueen tarkistaminen olla kuitenkin jopa varsin hankalaa. Tämän takia onkin hyvä tajuta pari asiaan liittyvää ongelmaa.

Vanhoissa kinorungoissa objektiiveista löytyy yleensä erittäin hyvät taulukot mutta syväepäterävyyttä on mahdotonta tarkistaa koska objektiivin ominaisuudet eivät välttämättä mahdollista himmentämistä syväepäterävyyden tarkistamiseksi. Aiemmin lähdettiin siitä että kuvaajan täytyy tuntea kameran käyttäytyminen eri olosuhteissa tarpeeksi hyvin. Monella menikin aikoinaan lähialuetarkentaminen kinarirungoissa "hieman" pipariksi optiikoiden läpitähystyksestä johtuvan "kiinteän täyden aukon" takia. Kyllä silloinkin himmennin toimi normaalisti valotuksen aikana mutta syväterävyysaluetta ei voinut esihimmentämällä mitenkään erikseen tarkistaa.

Digitaalisissa järjestelmäkameroissa tilanne on taas ollut päinvastainen. Objektiivien merkinnät ovat usein todella retuperällä mutta syväepäterävyyden voikin sitten tarkistaa nopeasti nappia painamalla. (Tällöinhän objektiivi himmennetään valitulle aukolle tarkistuksen ajaksi). Molemmissa tavoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Vanhassa kinojärkkärissä taulukon lukeminen objektiivin pintaan merkitystä taulukosta on ollut helppoa mutta sekin vaatii luottamista itseensä ja ennenkaikkea valmistajan ilmoittamiin arvoihin. Kroppikerroinrungolla pimeä etsinkuva ei välttämättä kerro ihan kaikkea. Pimeästä etsimestä on hankala erottaa mikä alue on terävää ja mikä ei. Parhaiten homma selviääkin tarkistamalla kameran näytöltä jälkikäteen miten tarkentaminen oikein onnistui. Kukaan ei myöskään kiellä merkitsemästä omia asteikkoja kameroihin vaikka teippaamalla. Pro selvittää tarkennukseen ja syväterävyyteen liittyvät asiat aina ennen kuvauskeikkaa objektiivikohtaisesti.

On myös syytä tunnistaa eri formaattien väliset erot syväterävyyteen liittyen. Digipokkarilla on huomattavasti helpompaa saada jyrkempiä syväterävyysalueita kuin esim. keskikoon kameralla. Polttoväliin liittyvät asiat ovat siis ratkaisevia myös eri formaattienkin kesken. Mitä lähempänä objektiivi on filmi- taikka kennotasoa, sitä jyrkempää on yleinen syväterävyys. Tästä em. syystä 2000 luvun alussa pokkaridigit tulivatkin varsin suosituiksi makroharrastajien keskuudessa.

Peukalosääntöjä:

1. Kun tarkennetaan hyperfokaaliseen pisteeseen niin kaikki on puoleenväliin kameraan päin tarkkaa...

2. On fiksumpaa tarkentaa epäselvissä tilanteissa hyperfokaalisesta pisteestä hieman kauemmaksi kuin tuoda tarkennuspistettä lähemmäksi. Varsinkin jos ei ole täysin varma asioista. Äärettömänkin voi saada tarkennettua väärin sangen pienilläkin aukoilla jos ei ole erityisen tarkkana. Vaativuustaso lisääntyy huomattavasti aukkoa avattaessa ja telempää polttoväliä käytettäessä.

3. Kun olet laskenut hyperfokaalisen pisteen tarkasti voit silti himmentää yhden pykälän ihan vaan varmuuden vuoksi. Muista kuitenkin digikameran kanssa ettei aukkoa 16 suurempia lukemia kannata hirveän usein käyttää digikennojen kuvaa pehmentävien ominaisuuksien takia...

Laskuri syväterävyyteen eri polttoväleillä printin koosta ja katseluetäisyydestä riippuen...

t. Hannu